Ja sun äänes on sun oma

Minulta kysellään usein elämäntapoihin liittyviä kysymyksiä: miten pitäisi syödä tai liikkua, jotta ääni kulkisi paremmin? Ja millä juomilla/ ruuilla/ lääkkeillä /poppaskonsteilla äänen voisi saada pidettyä kunnossa flunssakausien aikana tai talvipakkasilla? Miten äänen kireydet saisi avattua elämäntapojen avulla? Kuten useimpiin kysymyksiin, näihinkään minulla ei ole suoraa vastausta, eikä minulla löydy hyvinvointiin liittyen mitään asiantuntijakoulutusta. Tiivistettynä voisi sanoa, että yleinen hyvinvointi tekee hyvää myös äänelle. Siis mikäli kroppa on perusterve ja mieli tasapainossa, ääni yleensä kulkee paremmin kuin kipeänä ja stressaantuneena. Hifistelijät saattavat juoda paljon vettä, välttää kuivattavia, limaisuutta aiheuttavia tai närästystä aiheuttavia ruoka-aineita, treenata hengityselimistön lihaksistoa, kuten syviä vatsalihaksia pilateksen avulla, käydä voice massagessa availemassa äänenkäyttölihaksiston kireyksiä ja meditoida löytääkseen paremman mielen tasapainon.

Viikko sitten sain aamukahvia hörppiessäni kuunnella puhelimestani Joel Hallikaisen pehmeää ääntä. Juttelimme musiikin voimasta, vanhuudesta, kunniakansalaisuudesta, maailmanparantamisesta ja rakkaudesta - eipä olisi päivä voinut paremmin alkaa! Tämän keskustelun pääpointit voi nyt lukea #musiikinvoima-blogin puolelta:  https://www.musiikinvoima.fi/ilonpisara_tuo_musiikin_hoivakoteihin/  . Lisäyksenä tuohon tekstiin on pakko vielä hehkuttaa, kuinka upea tyyppi Joel on; koko keskustelusta huokui sellainen hyväsydämisyys ja aitous, että sydän suli haastattelua läpi käydessäni. Kirjoittelen nykyisin välillä tähän musiikinvoima-blogiin, jonka keskiössä on musiikki osana muistisairauksien hoitoa ja vanhusten hoivaa. Vahvasti suosittelen tutustumaan tähän blogiin muutenkin - sieltä löytyy valtavan kiinnostavia haastatteluja!

"Lauluääni - se on sellainen synnynnäinen lahja, joka toisille annetaan ja toisille ei." Olen kirjoittanut paljon tästä yllä olevasta myytistä ja sen purkamisesta: siitä, miten moni jättää kokonaan laulamatta, koska kokee, ettei oma ääni ole luotu laulamiseen ja toisaalta siitä, kuinka monilla on pelkoja ja häpeäntunteita omaa ääntään kohtaan. Yksi puoli tässä myytissä on, ettei nähdä kuinka paljon harjoittelulla on merkitystä oman kehittymisen kannalta. Artistien yllä leijuu illuusio vaivattomuudesta ja siitä, kuinka ääni vain spontaanisti puhkeaa ja soi musiikin yli. Aivan kuin artisti olisi vain syntynyt ja alkanut laulaa, ja kaikki olisi ollut siitä eteenpäin yhtä ylämäkeä. Malcolm Gladwell on tehnyt tunnetuksi niin sanotun 10 000 tunnin säännön: missä vain voi tulla mestariksi, jos asiaa jaksaa harjoitella sinnikkäästi 10 000 tunnin ajan. Ja samalla, tullakseen mestariksi, näitä treenitunteja todella täytyy olla taustalla. En suhtaudu tähän sääntöön täysi

Aika tavallinen tilanne laulunopettajan arjessa: Aloitteleva laulaja tulee ensimmäiselle tunnilleen jännittäen hirveästi. Jutellaan haaveista, tavoitteista ja toiveista, tehdään vähän tekniikkaharjoituksia ja treenaillaan jotain laulajan tuomaa kappaletta. Laulaja etenee tunnin aikana hienosti, ja tunnin lopussa häneltä pääsee helpottunut huokaus:  "Huh, mä selvisin! Pelkäsin etukäteen, ettei mun ääni olis ollenkaan kehityskelpoinen!" Tätä opettajaa itkettää vähän joka kerta, kun näin käy. (Lopun huokauksella on toki sävyeroja; joskus vielä tunnin lopuksi kysytään, että sano nyt rehellisesti että kannattaako jatkaa? No kannattaa tietenkin!) Samalla naurattaa kysymyksen absurdius. Minun silmissäni tilanne on aivan sama kuin että joku menisi personal trainerille kysymään, että sano nyt rehellisesti onko mun lihakset kehityskelpoisia? Olen jauhanut tästä samasta asiasta täällä blogissa ennenkin. Sinun, minun, meidän, teidän, heidän, noiden, niiden ja näiden äänet ov

Aivan liian usein olen törmännyt tilanteisiin, joissa ihmiset puhuvat häveten, vihaten tai vähätellen omasta äänestään. Oma ääni on tylsä, ruma, ällöttävä, liian hiljainen, liian voimakas, liian kireä, monotoninen, yksipuolinen, hallitsematon ja kaikin puolin jollain epämääräisellä tavalla vääränlainen. Minullakin oli joskus tapana sättiä jatkuvasti omaa ääntäni ja olla valtavan ilkeä sitä kohtaan. Se ei tietenkään koskaan edistänyt ääneni toimimista, vaan aiheutti turhaa kireyttä äänenkäyttöön ja ennenkaikkea sai minut puhumaan ja laulamaan mahdollisimman hiljaa, itseäni samalla pienentäen. Mitä jos kokeilisitkin hetken olla omaa ääntäsi kohtaan rakastava? Millaisia kiitoksia silloin voisit sanoa äänellesi? Olen itse harjoitellut tätä taitoa siitä lähtien, kun huomasin, etten ole ollut ääntäni kohtaan ihan reilu. Omat kiitokseni kuuluvat tänään näin: KIITOS, rakas ääneni,  kun saan ilmaista ajatuksiani, kun osaat ilmaista tunteita silloinkin, kun sanat eivät riitä,

Viime aikoina olen jotenkin taas palannut opetuksessa ja musiikin tekemisessä siihen, mikä on oleellista. (Rakastamani) teknisen nörtteilyn sijaan olen ehdottanut oppilaille toistuvasti, että josko välillä keskityttäisiin tekstiin ja tulkintaan - minkä vuoksi olen päässyt todistamaan todella tunteikkaita ja voimakkaita hetkiä laulutunneilla, kuoroissa, ja vähän itsekin laulaessani. Laulaminen ja äänen treenaaminen on aina tasapainottelua teknisen kikkailun ja tunteikkaan tulkinnan välillä. Ihannetapauksessa tekniikka valjastetaan palvelemaan tulkintaa, eli äänestä etsitään teknisillä työkaluilla lisää dynamiikkaa ja ilmaisuvoimaa, jota sitten käytetään, kun tahdotaan ilmaista suuria tunteita. Millään teknisillä välineillä ei kuitenkaan voida uskottavasti esittää tunteiden ilmaisua - sen aidon tunteen on oltava mukana , jos tahdotaan koskettaa kuulijaa tai saada jotain aidosti liikahtamaan itsessä. Tulkintaan on monia hyviä työkaluja, kuten tekstin huolellinen läpikäyminen ja sen