Ja sun äänes on sun oma

"Mulla on  ongelmana se, että olen liian kova-ääninen." "Kaverit on kertoneet, että mun äänen kuulee juhlissa jo heti ovesta sisään astuessa." "Mulla on ärsyttävän voimakas nauru." "Mä pelkään, että mun laulaminen kuulostaa huutamiselta." "Mua pelottaa ihan hirveästi laulaa näin kovaa." "Enkö mä kuulosta ihan kauhealta?" ... Olen miettinyt viime aikoina paljon omaan ääneen liittyvää häpeää. Sydäntä raastaa, kun kuulen työssäni yhä enemmän yllä olevia kommentteja. On ihan sama, millainen ihmisen tavallinen äänen volyymi on; jokainen ihminen tuntuu välillä pelkäävän olevansa liian äänekäs. Olen itse toipuva hiljainen tyttö - tottunut antamaan muille tilaa, kuuntelemaan, harkitsemaan sanojani tarkasti ja puhumaan pehmeästi, etten olisi kenellekään liikaa. Koulussa kävin musiikkiluokat ja totuin laulamaan kuorossa niin, ettei oma ääneni erottuisi joukosta (vieläkin suututtaa, kun joskus kuulen opetettavan lapsille, ettei

Hei tyypit! Blogissani on ollut viime aikoina aika hiljaista, mutta pääni sisällä on ollut sellaista aaltoilua, että on ollut vaikea pukea tapahtumia sanoiksi ja tiivistää omia ajatuksia. Tiedättekö sen tunteen, kun asiat ovat vähän liian lähellä, että niistä saisi puhuttua kokonaisia lauseita? Joskus pitää antaa tilaa vain olla ja elää - ja sitten tilanteen rauhoittuessa analysoida ja purkaa, että mitäs ihmettä. Kuten otsikostakin käy ilmi, olen hiljattain irtisanoutunut vakityöpaikastani. Irtisanoutumista edelsi virkavapaalle siirtyminen vuodeksi; pieni mietintätauko ja omien siipien kokeilu yrittäjänä osoittautuivat niin hyväksi tieksi, että tässä ollaan: vapaana yrittäjänä ilman tuttua ja turvallista kuukausipalkkaa ja kunnan tarjoamia etuuksia. Ehdin toimia yläkoulun musiikin, ilmaisutaidon ja elämänkatsomustiedon opettajana 5 vuotta aivan ihanassa koulussa. Musiikkiluokat, tosi fiksut ja kivat oppilaat, huikea työyhteisö ja empaattinen esimies tarjosivat työntekoon aivan hu