Tunnustus: minulla on jo pitkään ollut viha-rakkaussuhde kuoroihin. Rakastan kuorojen yhteishenkeä, yhdessä laulamista (onko mitään parempaa?), tunteiden jakamista musiikin avulla, voimauttavia esiintymiskokemuksia, porukan tukea, samaan tahtiin hengittämistä ja sitä sanatonta yhteyttä, jota musiikin avulla voidaan luoda. Kuorolaulun on tutkittu mm. pidentävän ihmisen elinikää ja tukevan niin henkistä kuin fyysistäkin hyvinvointia. Vihaan sitä tasapäistämisen kulttuuria, mitä kuoroissa välillä tapahtuu, yksilöllisyyden häivyttämistä osaksi massaa, vahvojen äänien hiljentämistä ja neuroottista virheiden ja epävireisyyden tarkkailua. Sitä kuvaa tyypillisestä kuorolaulajasta, joka laulaa mahdollisimman hiljaa ja huokoisen pehmeästi, etteivät omat virheet vain erottuisi massasta - ja tulee laulutunneille kertoen, ettei hänestä ikinä olisi solistiksi, vain koska ei ole koskaan tottunut käyttämään ääntään vahvasti. Vihaan myös tästä seuraavaa ilmiötä, että on olemassa käsite "kuoro