Tunnustus: minulla on jo pitkään ollut viha-rakkaussuhde kuoroihin.
Rakastan kuorojen yhteishenkeä, yhdessä laulamista (onko mitään parempaa?), tunteiden jakamista musiikin avulla, voimauttavia esiintymiskokemuksia, porukan tukea, samaan tahtiin hengittämistä ja sitä sanatonta yhteyttä, jota musiikin avulla voidaan luoda. Kuorolaulun on tutkittu mm. pidentävän ihmisen elinikää ja tukevan niin henkistä kuin fyysistäkin hyvinvointia.
Vihaan sitä tasapäistämisen kulttuuria, mitä kuoroissa välillä tapahtuu, yksilöllisyyden häivyttämistä osaksi massaa, vahvojen äänien hiljentämistä ja neuroottista virheiden ja epävireisyyden tarkkailua. Sitä kuvaa tyypillisestä kuorolaulajasta, joka laulaa mahdollisimman hiljaa ja huokoisen pehmeästi, etteivät omat virheet vain erottuisi massasta - ja tulee laulutunneille kertoen, ettei hänestä ikinä olisi solistiksi, vain koska ei ole koskaan tottunut käyttämään ääntään vahvasti. Vihaan myös tästä seuraavaa ilmiötä, että on olemassa käsite "kuorotyttö"tai "kuoropoika", jolla tarkoitetaan ohuesti laulavaa, kilttiä ja ujoa tyttöä tai poikaa, joka ei tahdo erottua massasta.
Johdan tällä hetkellä kolmea kuoroa ja olen työssäni kuoronjohtajana pyrkinyt rikkomaan käsitystä siitä, että kuorolaulu ja itseilmaisu olisivat toistensa vastakohtia. Toki kuoroissa musiikkia tehdään porukalla ja yhtenäisyyden avulla voidaan luoda upeita harmonioita, mutta vierastan ajatusta, jossa se yhtenäisyys luodaan virheitä pelkäämällä ja rosoja siloittelemalla. Voimakkaimpia kokemuksia minulle ovat olleet hetket, kun jokainen kuorossa laulava laittaa itsensä ja äänensä likoon täysillä - tästä syntyy sitä tunnetason kommunikointia ja jakamista, joka minulle on kuoroissa tärkeintä.
Loppuun onnellisia uutisia: kuorokulttuuri käy parhaillaan läpi muutosten aikaa! Aloitin viikonloppuna Taideyliopiston järjestämällä kurssilla, jossa yli 30 kuoronjohdon opiskelijaa harjoitteli taitoja rytmiseen kuoronjohtamiseen, kuoroimprovisaatioon ja vahvempaan ilmaisuun. Neljän viikonlopun kurssille oli ollut kolminkertainen määrä hakijoita siihen nähden, mitä kurssille saatiin otettua sisään. Kurssin vetäjinä toimii rytmisen kuoronjohdon uranuurtaja Merzi Rajala ja joka viikonloppu saamme nauttia upeista kotimaisista ja ulkomaisista vierailijoista. Teemoja ovat mm. kehollinen rytmin kokeminen + kehorytmit, improvisaatio ryhmässä, rytmisen musiikin sovittaminen, maailmanmusiikki, leikillisyys ja liikkeen yhdistäminen äänenkäyttöön - kaikki tapoja voimistaa kuorolaisten musiikillista ilmaisua.
On siis yhä enemmän kuoronjohtajia, jotka tahtovat tuoda kuorokulttuuriin lisää itseilmaisua, rytmiä, spontaaniutta, rohkeutta ja luovuutta. Innolla odotan, millaisia kuoroja ja kuorolaulajia tämä muutos tuo tullessaan tulevina vuosina - ja josko tuosta minunkin kuorosuhteestani voisi pikkuhiljaa jo häivyttää sen v-sanan pois. ;)
Rakastan kuorojen yhteishenkeä, yhdessä laulamista (onko mitään parempaa?), tunteiden jakamista musiikin avulla, voimauttavia esiintymiskokemuksia, porukan tukea, samaan tahtiin hengittämistä ja sitä sanatonta yhteyttä, jota musiikin avulla voidaan luoda. Kuorolaulun on tutkittu mm. pidentävän ihmisen elinikää ja tukevan niin henkistä kuin fyysistäkin hyvinvointia.
Vihaan sitä tasapäistämisen kulttuuria, mitä kuoroissa välillä tapahtuu, yksilöllisyyden häivyttämistä osaksi massaa, vahvojen äänien hiljentämistä ja neuroottista virheiden ja epävireisyyden tarkkailua. Sitä kuvaa tyypillisestä kuorolaulajasta, joka laulaa mahdollisimman hiljaa ja huokoisen pehmeästi, etteivät omat virheet vain erottuisi massasta - ja tulee laulutunneille kertoen, ettei hänestä ikinä olisi solistiksi, vain koska ei ole koskaan tottunut käyttämään ääntään vahvasti. Vihaan myös tästä seuraavaa ilmiötä, että on olemassa käsite "kuorotyttö"tai "kuoropoika", jolla tarkoitetaan ohuesti laulavaa, kilttiä ja ujoa tyttöä tai poikaa, joka ei tahdo erottua massasta.
Johdan tällä hetkellä kolmea kuoroa ja olen työssäni kuoronjohtajana pyrkinyt rikkomaan käsitystä siitä, että kuorolaulu ja itseilmaisu olisivat toistensa vastakohtia. Toki kuoroissa musiikkia tehdään porukalla ja yhtenäisyyden avulla voidaan luoda upeita harmonioita, mutta vierastan ajatusta, jossa se yhtenäisyys luodaan virheitä pelkäämällä ja rosoja siloittelemalla. Voimakkaimpia kokemuksia minulle ovat olleet hetket, kun jokainen kuorossa laulava laittaa itsensä ja äänensä likoon täysillä - tästä syntyy sitä tunnetason kommunikointia ja jakamista, joka minulle on kuoroissa tärkeintä.
Loppuun onnellisia uutisia: kuorokulttuuri käy parhaillaan läpi muutosten aikaa! Aloitin viikonloppuna Taideyliopiston järjestämällä kurssilla, jossa yli 30 kuoronjohdon opiskelijaa harjoitteli taitoja rytmiseen kuoronjohtamiseen, kuoroimprovisaatioon ja vahvempaan ilmaisuun. Neljän viikonlopun kurssille oli ollut kolminkertainen määrä hakijoita siihen nähden, mitä kurssille saatiin otettua sisään. Kurssin vetäjinä toimii rytmisen kuoronjohdon uranuurtaja Merzi Rajala ja joka viikonloppu saamme nauttia upeista kotimaisista ja ulkomaisista vierailijoista. Teemoja ovat mm. kehollinen rytmin kokeminen + kehorytmit, improvisaatio ryhmässä, rytmisen musiikin sovittaminen, maailmanmusiikki, leikillisyys ja liikkeen yhdistäminen äänenkäyttöön - kaikki tapoja voimistaa kuorolaisten musiikillista ilmaisua.
On siis yhä enemmän kuoronjohtajia, jotka tahtovat tuoda kuorokulttuuriin lisää itseilmaisua, rytmiä, spontaaniutta, rohkeutta ja luovuutta. Innolla odotan, millaisia kuoroja ja kuorolaulajia tämä muutos tuo tullessaan tulevina vuosina - ja josko tuosta minunkin kuorosuhteestani voisi pikkuhiljaa jo häivyttää sen v-sanan pois. ;)
Kommentit
Lähetä kommentti