Ja sun äänes on sun oma

Viikko sitten sain aamukahvia hörppiessäni kuunnella puhelimestani Joel Hallikaisen pehmeää ääntä. Juttelimme musiikin voimasta, vanhuudesta, kunniakansalaisuudesta, maailmanparantamisesta ja rakkaudesta - eipä olisi päivä voinut paremmin alkaa! Tämän keskustelun pääpointit voi nyt lukea #musiikinvoima-blogin puolelta:  https://www.musiikinvoima.fi/ilonpisara_tuo_musiikin_hoivakoteihin/  . Lisäyksenä tuohon tekstiin on pakko vielä hehkuttaa, kuinka upea tyyppi Joel on; koko keskustelusta huokui sellainen hyväsydämisyys ja aitous, että sydän suli haastattelua läpi käydessäni. Kirjoittelen nykyisin välillä tähän musiikinvoima-blogiin, jonka keskiössä on musiikki osana muistisairauksien hoitoa ja vanhusten hoivaa. Vahvasti suosittelen tutustumaan tähän blogiin muutenkin - sieltä löytyy valtavan kiinnostavia haastatteluja!

"Lauluääni - se on sellainen synnynnäinen lahja, joka toisille annetaan ja toisille ei." Olen kirjoittanut paljon tästä yllä olevasta myytistä ja sen purkamisesta: siitä, miten moni jättää kokonaan laulamatta, koska kokee, ettei oma ääni ole luotu laulamiseen ja toisaalta siitä, kuinka monilla on pelkoja ja häpeäntunteita omaa ääntään kohtaan. Yksi puoli tässä myytissä on, ettei nähdä kuinka paljon harjoittelulla on merkitystä oman kehittymisen kannalta. Artistien yllä leijuu illuusio vaivattomuudesta ja siitä, kuinka ääni vain spontaanisti puhkeaa ja soi musiikin yli. Aivan kuin artisti olisi vain syntynyt ja alkanut laulaa, ja kaikki olisi ollut siitä eteenpäin yhtä ylämäkeä. Malcolm Gladwell on tehnyt tunnetuksi niin sanotun 10 000 tunnin säännön: missä vain voi tulla mestariksi, jos asiaa jaksaa harjoitella sinnikkäästi 10 000 tunnin ajan. Ja samalla, tullakseen mestariksi, näitä treenitunteja todella täytyy olla taustalla. En suhtaudu tähän sääntöön täysi