Ja sun äänes on sun oma

Jos opetusfilosofiani voisi tiivistää yhteen sanaan, se olisi  rakkaus. Kuulostaa ehkä ihan aavistuksen kornilta, mutta se on todellisuudessa juuri se suurin asia, johon tahdon oman opetusfilosofiani perustaa: rakkaus opettamiseen, rakkaus oppilaisiin, rakkaus opettamiini asioihin, rakkaus musiikkiin, elämään ja ihmisiin. Yksi suomalaisen kasvatustieteen hienoimmista saavutuksista on se, että täällä on nostettu esiin pedagogisen rakkauden käsite: "Pedagogisen rakkauden mukaisessa kasvatuksessa opettajan tulisi tukea yksilön minuuden kasvua ja uskoa jokaisessa opiskelijassa olevaan arvokkaaseen ytimeen ja sen esille tulemiseen. Ei muokata kasvatettavasta kasvattajansa kopiota." (Salonen 2006) Olen aina vierastanut ajatusta, jonka mukaan opettajan pitäisi olla oppilasta korkeampi auktoriteetti ja asiantuntija, joka kaataa oppilaaseen osaamista ja tietoa. Tämä on tietysti kasvatustieteen nykytuulienkin mukaan hyvin vanhanaikainen käsitys opettamisesta; nykyään puhutaan m

On karkeasti jaettuna kahdenlaisia oppijoita; niitä, jotka rakastavat oppimisen prosessia ja iloitsevat jokaisesta uudesta askeleesta ja niitä, jotka tahtovat olla samantien täydellisiä, eivätkä ikinä riitä itselleen. Olen miettinyt työssäni viimeaikoina paljon oppimisen prosesseja; sitä, miten joidenkin laulajien kanssa opettaminen on yhtä uusien onnistumisten juhlimista ja miten toiset ovat jatkuvasti tyytymättömiä omaan osaamiseensa, vaikka kulkisivat eteenpäin suurin harppauksin. Tällainen ikuinen tyytymättömyys tietysti harmittaa opettajaa, joka tahtoisi kiljua riemusta ja tuulettaa jokaisen edistysaskeleen kohdalla. On valtavan tärkeää hyväksyä, että olemme kaikki keskeneräisiä, emmekä ikinä yllä täydellisyyteen. Laulamisen suhteen ei edes ole olemassa selkeitä mittareita siihen, onko joku laulaja hyvä tai huono. Teknisiä taitoja voi toki mitata, mutta niidenkin kohdalla täytyy muistaa, ettei monipuolinen ja hallittu tekniikka tee laulajasta täydellistä - ja että tekniikaltaa