Heräsin tänään hymyillen. Keitin kahvit, laitoin valmiscroissantit uuniin ja katselin ikkunasta, kun reippaat tuulipukuihmiset kävelivät ulkona. Mietin, että pyhitän tämän itsenäisyyspäivän kiitollisuudelle. En katso Tuntematonta tai linnanjuhlia, en pukeudu hienosti, en käy hautausmaalla tai kuuntele Finlandiaa, vaan keskityn tuntemaan kiitollisuutta kaikesta siitä hyvästä, mitä saan nähdä ja kokea. Kun kerroin viikonloppuna Kööpenhaminassa eri puolilta Eurooppaa tuleville ystävilleni, että tiistaina on Suomen itsenäisyyspäivä, sain innostuneen hymyn ja liudan kysymyksiä, miten itsenäisyypäivää Suomessa juhlitaan. Mietin hetken linnanjuhlia, TV:n ääressä istuvia ihmisiä, mielenosoituksia, pateettista musiikkia, Suomen lippua ja vaakunaa (joita on viime vuosina käytetty aivan liian usein vihan ja suvaitsemattomuuden symboleina), iltapukuja, vakavia kasvoja, keskusteluohjelmia, sotia, hautausmaita, synkistelyä... - ja niin edelleen, kyllä te tiedätte. Kaikkea sitä Suomi-kuvaa, joka e