On karkeasti jaettuna kahdenlaisia oppijoita; niitä, jotka rakastavat oppimisen prosessia ja iloitsevat jokaisesta uudesta askeleesta ja niitä, jotka tahtovat olla samantien täydellisiä, eivätkä ikinä riitä itselleen.
Olen miettinyt työssäni viimeaikoina paljon oppimisen prosesseja; sitä, miten joidenkin laulajien kanssa opettaminen on yhtä uusien onnistumisten juhlimista ja miten toiset ovat jatkuvasti tyytymättömiä omaan osaamiseensa, vaikka kulkisivat eteenpäin suurin harppauksin. Tällainen ikuinen tyytymättömyys tietysti harmittaa opettajaa, joka tahtoisi kiljua riemusta ja tuulettaa jokaisen edistysaskeleen kohdalla.
On valtavan tärkeää hyväksyä, että olemme kaikki keskeneräisiä, emmekä ikinä yllä täydellisyyteen. Laulamisen suhteen ei edes ole olemassa selkeitä mittareita siihen, onko joku laulaja hyvä tai huono. Teknisiä taitoja voi toki mitata, mutta niidenkin kohdalla täytyy muistaa, ettei monipuolinen ja hallittu tekniikka tee laulajasta täydellistä - ja että tekniikaltaan onneton laulaja voi silti koskettaa ja olla todella taitava omassa jutussaan.
Opetan parhaillaan avomiestäni laulamaan. Hän on ammattimuusikko, tuottaja ja huikea saksofonisti, mutta ei ole ikinä opetellut laulamaan. Lähtötilanne oli, ettei hän löytänyt äänellään pianosta soitettuja säveliä, eli lihakset eivät olleet lainkaan tottuneita siihen, mitä pitää tehdä jonkun tietyn sävelkorkeuden löytämiseksi. Avomieheni on elävä esimerkki siitä, että laulutaidottomuudessa ei yleensä koskaan ole kyse sävelkorvan tai musikaalisuuden puutteesta, vaan äänenhallintaan liittyvän lihasmuistin puuttumisesta.
Olemme nyt pitäneet neljä laulutuntia ja pakko sanoa, että harvassa ovat ne oppilaat, joilla on yhtä hieno asenne omaan oppimisprosessiinsa. Miehelläni on taustaa sekä musiikin opiskelusta että karatesta, ja uskon, että näiden yhdistelmä on tehnyt hänestä todella tehokkaan ja taitavan treenaajan. Laulutunneillamme olemme treenanneet tähän asti vain tekniikkaa; tuen käyttöä ja sävelkorkeuden löytämistä. Jos lähtötilanne oli se, ettei sävelestä saatu lainkaan kiinni, nyt ollaan jo neljän laulutunnin jälkeen tilanteessa, jossa sulhoni osaa laulaa sävel kerrallaan 1,5 oktaavia täysin puhtaasti ja laulaa ensimmäisen harjoittelubiisimme melodian kokonaisuudessaan läpi.
Edistyminen on minun silmissäni aivan huikeaa, mutta joku heikkohermoisempi olisi todennäköisesti heittänyt hanskat tiskiin jo alussa huomatessaan, että laulamaan oppiminen vie aikaa. Ei tietenkään ole aina mukavaa ja helppoa opiskella jotain sellaista, missä ei ole kovin hyvä - tunteihin on kuulunut onnistumisen ilon lisäksi myös monta turhautumisen hetkeä.
Kun opettelee jotain uutta, on pakko jättää välillä oma ego sivuun ja suhtautua harjoituksiin harjoituksina; kyse ei ole omasta identiteetistä tai ihmisarvosta, vaan lähinnä uuden lihasmuistin ja hermoyhteyksien vahvistamisesta. Siis jostain hyvin teknisestä ja konkreettisesta. On hyvä asettaa välitavoitteita ja juhlistaa jokaista eteenpäin otettua askelta. Ja muistaa kysyä itseltään, että mikä on lopulta tarpeeksi? Milloin olet oppimassasi asiassa riittävän hyvä? Jos vastaus on, että "ei koskaan" tai "sitten, kun olen täydellinen", niin kannattaa ehkä miettiä omia prioriteetteja vähän uusiksi. ;)
(kuvat: Pixabay)
Olen miettinyt työssäni viimeaikoina paljon oppimisen prosesseja; sitä, miten joidenkin laulajien kanssa opettaminen on yhtä uusien onnistumisten juhlimista ja miten toiset ovat jatkuvasti tyytymättömiä omaan osaamiseensa, vaikka kulkisivat eteenpäin suurin harppauksin. Tällainen ikuinen tyytymättömyys tietysti harmittaa opettajaa, joka tahtoisi kiljua riemusta ja tuulettaa jokaisen edistysaskeleen kohdalla.
On valtavan tärkeää hyväksyä, että olemme kaikki keskeneräisiä, emmekä ikinä yllä täydellisyyteen. Laulamisen suhteen ei edes ole olemassa selkeitä mittareita siihen, onko joku laulaja hyvä tai huono. Teknisiä taitoja voi toki mitata, mutta niidenkin kohdalla täytyy muistaa, ettei monipuolinen ja hallittu tekniikka tee laulajasta täydellistä - ja että tekniikaltaan onneton laulaja voi silti koskettaa ja olla todella taitava omassa jutussaan.
Opetan parhaillaan avomiestäni laulamaan. Hän on ammattimuusikko, tuottaja ja huikea saksofonisti, mutta ei ole ikinä opetellut laulamaan. Lähtötilanne oli, ettei hän löytänyt äänellään pianosta soitettuja säveliä, eli lihakset eivät olleet lainkaan tottuneita siihen, mitä pitää tehdä jonkun tietyn sävelkorkeuden löytämiseksi. Avomieheni on elävä esimerkki siitä, että laulutaidottomuudessa ei yleensä koskaan ole kyse sävelkorvan tai musikaalisuuden puutteesta, vaan äänenhallintaan liittyvän lihasmuistin puuttumisesta.
Olemme nyt pitäneet neljä laulutuntia ja pakko sanoa, että harvassa ovat ne oppilaat, joilla on yhtä hieno asenne omaan oppimisprosessiinsa. Miehelläni on taustaa sekä musiikin opiskelusta että karatesta, ja uskon, että näiden yhdistelmä on tehnyt hänestä todella tehokkaan ja taitavan treenaajan. Laulutunneillamme olemme treenanneet tähän asti vain tekniikkaa; tuen käyttöä ja sävelkorkeuden löytämistä. Jos lähtötilanne oli se, ettei sävelestä saatu lainkaan kiinni, nyt ollaan jo neljän laulutunnin jälkeen tilanteessa, jossa sulhoni osaa laulaa sävel kerrallaan 1,5 oktaavia täysin puhtaasti ja laulaa ensimmäisen harjoittelubiisimme melodian kokonaisuudessaan läpi.
Edistyminen on minun silmissäni aivan huikeaa, mutta joku heikkohermoisempi olisi todennäköisesti heittänyt hanskat tiskiin jo alussa huomatessaan, että laulamaan oppiminen vie aikaa. Ei tietenkään ole aina mukavaa ja helppoa opiskella jotain sellaista, missä ei ole kovin hyvä - tunteihin on kuulunut onnistumisen ilon lisäksi myös monta turhautumisen hetkeä.
Kun opettelee jotain uutta, on pakko jättää välillä oma ego sivuun ja suhtautua harjoituksiin harjoituksina; kyse ei ole omasta identiteetistä tai ihmisarvosta, vaan lähinnä uuden lihasmuistin ja hermoyhteyksien vahvistamisesta. Siis jostain hyvin teknisestä ja konkreettisesta. On hyvä asettaa välitavoitteita ja juhlistaa jokaista eteenpäin otettua askelta. Ja muistaa kysyä itseltään, että mikä on lopulta tarpeeksi? Milloin olet oppimassasi asiassa riittävän hyvä? Jos vastaus on, että "ei koskaan" tai "sitten, kun olen täydellinen", niin kannattaa ehkä miettiä omia prioriteetteja vähän uusiksi. ;)
(kuvat: Pixabay)
Kommentit
Lähetä kommentti