Siirry pääsisältöön

Riittämättömyydestä ja oppimisen prosesseista

On karkeasti jaettuna kahdenlaisia oppijoita; niitä, jotka rakastavat oppimisen prosessia ja iloitsevat jokaisesta uudesta askeleesta ja niitä, jotka tahtovat olla samantien täydellisiä, eivätkä ikinä riitä itselleen.

Olen miettinyt työssäni viimeaikoina paljon oppimisen prosesseja; sitä, miten joidenkin laulajien kanssa opettaminen on yhtä uusien onnistumisten juhlimista ja miten toiset ovat jatkuvasti tyytymättömiä omaan osaamiseensa, vaikka kulkisivat eteenpäin suurin harppauksin. Tällainen ikuinen tyytymättömyys tietysti harmittaa opettajaa, joka tahtoisi kiljua riemusta ja tuulettaa jokaisen edistysaskeleen kohdalla.

On valtavan tärkeää hyväksyä, että olemme kaikki keskeneräisiä, emmekä ikinä yllä täydellisyyteen. Laulamisen suhteen ei edes ole olemassa selkeitä mittareita siihen, onko joku laulaja hyvä tai huono. Teknisiä taitoja voi toki mitata, mutta niidenkin kohdalla täytyy muistaa, ettei monipuolinen ja hallittu tekniikka tee laulajasta täydellistä - ja että tekniikaltaan onneton laulaja voi silti koskettaa ja olla todella taitava omassa jutussaan.

people-2600872_1920.jpg

Opetan parhaillaan avomiestäni laulamaan. Hän on ammattimuusikko, tuottaja ja huikea saksofonisti, mutta ei ole ikinä opetellut laulamaan. Lähtötilanne oli, ettei hän löytänyt äänellään pianosta soitettuja säveliä, eli lihakset eivät olleet lainkaan tottuneita siihen, mitä pitää tehdä jonkun tietyn sävelkorkeuden löytämiseksi. Avomieheni on elävä esimerkki siitä, että laulutaidottomuudessa ei yleensä  koskaan ole kyse sävelkorvan tai musikaalisuuden puutteesta, vaan äänenhallintaan liittyvän lihasmuistin puuttumisesta.

Olemme nyt pitäneet neljä laulutuntia ja pakko sanoa, että harvassa ovat ne oppilaat, joilla on yhtä hieno asenne omaan oppimisprosessiinsa. Miehelläni on taustaa sekä musiikin opiskelusta että karatesta, ja uskon, että näiden yhdistelmä on tehnyt hänestä todella tehokkaan ja taitavan treenaajan.  Laulutunneillamme olemme treenanneet tähän asti vain tekniikkaa; tuen käyttöä ja sävelkorkeuden löytämistä. Jos lähtötilanne oli se, ettei sävelestä saatu lainkaan kiinni, nyt ollaan jo neljän laulutunnin jälkeen tilanteessa, jossa sulhoni osaa laulaa sävel kerrallaan 1,5 oktaavia täysin puhtaasti ja laulaa ensimmäisen harjoittelubiisimme melodian kokonaisuudessaan läpi.

Edistyminen on minun silmissäni aivan huikeaa, mutta joku heikkohermoisempi olisi todennäköisesti heittänyt hanskat tiskiin jo alussa huomatessaan, että laulamaan oppiminen vie aikaa. Ei tietenkään ole aina mukavaa ja helppoa opiskella jotain sellaista, missä ei ole kovin hyvä - tunteihin on kuulunut onnistumisen ilon lisäksi myös monta turhautumisen hetkeä.

audience-1867754_1920.jpg

Kun opettelee jotain uutta, on pakko jättää välillä oma ego sivuun ja suhtautua harjoituksiin harjoituksina; kyse ei ole omasta identiteetistä tai ihmisarvosta, vaan lähinnä uuden lihasmuistin ja hermoyhteyksien vahvistamisesta. Siis jostain hyvin teknisestä ja konkreettisesta. On hyvä asettaa välitavoitteita ja juhlistaa jokaista eteenpäin otettua askelta. Ja muistaa kysyä itseltään, että mikä on lopulta tarpeeksi? Milloin olet oppimassasi asiassa riittävän hyvä? Jos vastaus on, että "ei koskaan" tai "sitten, kun olen täydellinen", niin kannattaa ehkä miettiä omia prioriteetteja vähän uusiksi. ;)

(kuvat: Pixabay)

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Onko laulutaidottomilla toivoa?

Laulutaidoton. Toivoton tapaus. Sävelkorvaton. Kauhean kuuloinen. Lahjaton. Varis. Tällaisin termein monet oppilaani ovat kuvailleet itseään ennen osallistumistaan ensimmäiselle laulutunnille tai -kurssille. (Pisteet rohkeudesta jokaiselle, joka on ylittänyt tuon kynnyksen ja tullut kumoamaan omia käsityksiään kanssani!) Myytti laulutaidosta synnynnäisenä lahjana elää kulttuurissamme sitkeästi, vaikka minä ja moni muu musiikkipedagogi yritämme innokkaasti kitkeä tätä käsitystä pois. Myytillä on pitkät juuret ja se ulottuu aikaan, jolloin laulupedagogiikka oli hyvin heikkoa ja tietoa ihmisäänen mekanismeista ei juuri ollut saatavilla. Aikaan, jolloin lapset työnnettiin laulamaan yksin luokan edessä, juuri siinä herkimmässä ikävaiheessa, jossa ääni kävi läpi suuria muutoksia. Mitään kunnollista opetusta laulamiseen ei tietysti tarjottu, mutta eteen lätkäistiin tuomio: sinun laulutaitosi on viisi, kaverin yhdeksän.  Moni laulukokeen lapsena läpikäynyt uskoo vielä vanhoillakin päivillään t

Mitä tehdä, kun laulaminen hävettää?

Seison ammattilaulajista koostuvan 11-henkisen kansainvälisen ryhmän edessä ensimmäistä kertaa. On ensimmäinen laulutuntini Kööpenhaminan Complete Vocal Institutessa. Olen jo etukäteen maalannut mieleeni tilanteen, jossa minut vedetään laulutunnin jälkeen sivummalle ja pehmeällä äänellä kerrotaan, miten opiskelijavalinnassa on tainnut tapahtua väärinymmärrys ja minut lähetetään kotiin heikon laulutaitoni vuoksi. Kaiken lisäksi opettajaksi juuri minun tunnilleni saapuu koko instituutin johtohahmo, Catherine Sadolin. Sadolin on lempeä ja loistava pedagogi, mutta minä kikatan koko tunnin hermostuneena kuin teinityttö, enkä saa ohjeista kiinni, kun päässäni pyörii pelkkiä myrkyttäviä ajatuksia: "Kohta minä varmasti paljastun ja minut lähetetään kotiin täältä."  Kun käyn tuota viiden vuoden takaista kokemusta jälkikäteen läpi, rintakehässä tuntuu edelleen se sama puristava tunne. Hengitys meinaa pysähtyä ja tahdon paeta tai piiloutua. Häpeä kietoo syliinsä niin vahvasti, että tunn

Tiesithän, että olet syntynyt laulajaksi?

Hei sinä siellä! Siis sinä, joka luet tätä ja jolla oletettavasti on oma ääni. Tahdoin vain tulla kysymään, että tiesithän, että sinä olet syntynyt laulajaksi? Olen aivan täydellisen kyllästynyt kulttuurissamme jyllääviin ajatusmalleihin, joiden mukaan laulaminen kuuluu vain harvoille ja valituille. Muiden ihmisten tehtävä on vain kuunnella ja ihailla vierestä, kun ammattilaiset taituroivat omalla äänellään. Omaa ääntä vertaillaan jatkuvasti toisiin ääniin, ja unohdetaan kokonaan, että laulaminen voi olla parhaimmillaan upea tapa tuntea yhteyttä toisiin - kommunikoida ja välittää tunteita, joiden ilmaisuun sanat eivät aina riitä. Oletko huomannut, miten pienille lapsille puhutaan automaattisesti lässyttäen? Puheen intonaatio hyppii eri korkeuksilla kuin automaattisesti, kun suuntaat puheen lapselle - ja lapsi reagoi tällaiseen puheeseen tutkitusti voimakkaammin. Tätä "lässytystä" voidaan perustellusti pitää yhtenä laulamisen muotona; äänihuulet venyvät siinä aivan samaan