Seison ammattilaulajista koostuvan 11-henkisen kansainvälisen ryhmän edessä ensimmäistä kertaa. On ensimmäinen laulutuntini Kööpenhaminan Complete Vocal Institutessa. Olen jo etukäteen maalannut mieleeni tilanteen, jossa minut vedetään laulutunnin jälkeen sivummalle ja pehmeällä äänellä kerrotaan, miten opiskelijavalinnassa on tainnut tapahtua väärinymmärrys ja minut lähetetään kotiin heikon laulutaitoni vuoksi. Kaiken lisäksi opettajaksi juuri minun tunnilleni saapuu koko instituutin johtohahmo, Catherine Sadolin. Sadolin on lempeä ja loistava pedagogi, mutta minä kikatan koko tunnin hermostuneena kuin teinityttö, enkä saa ohjeista kiinni, kun päässäni pyörii pelkkiä myrkyttäviä ajatuksia: "Kohta minä varmasti paljastun ja minut lähetetään kotiin täältä."
Kun käyn tuota viiden vuoden takaista kokemusta jälkikäteen läpi, rintakehässä tuntuu edelleen se sama puristava tunne. Hengitys meinaa pysähtyä ja tahdon paeta tai piiloutua. Häpeä kietoo syliinsä niin vahvasti, että tunnistan myös ääneni kireytyvän ja laulamisen muuttuvan vaikeaksi.
Kuuntelin juuri loistavan äänikirjan, Emilia Kujalan Häpeän. Emilia on psykoterapeutti, joka on erikoistunut sosiaalipsykologiaan, ja tuntee tällaiset sosiaaliset tunteet hyvin. Kirjassa hän jakaa myös omia kokemuksiaan häpeästä ja sen kanssa elämisestä. Se sai minut pohtimaan laulamisen häpeää, ja sitä miten suuri osa laulamisen harjoittelusta on näiden häpeän tunteiden käsittelyä.
Laulamiseen ja esiintymiseen liittyy hyvin usein kokemuksia häpeästä. Liitän tämän mielessäni kokemukseen siitä, että olemme laulaessamme hyvin auki omien tunteidemme kanssa. Äänemme ja musiikin kautta viestimme jotain hyvin syvää itsestämme: omia tunteitamme ja haavoittuvuuttamme, ehkä omaa keskeneräisyyttämme laulajana sekä kenties sellaisia puolia itsessämme, joita arjessa pidämme piilossa. Samalla astumme esiin ja olemme äänessä muiden ihmisten kuullen, ilman että kukaan keskeyttäisi tai kommentoisi väliin. Se voi olla ihanaa, mutta samalla aika pelottavaa.
Kuulen usein oppilailtani toiveita, että laulutuntien avulla voisi päästä eroon omaan ääneen liittyvästä häpeästä. Toivoisin, että minulla olisi tähän jokin ihmelääke, mutta kokemukseni on, ettei tunteesta eroon pyrkiminen ole lopulta oikea reitti lauluhäpeän selättämiseen. Jos jotain olen ymmärtänyt psykologiasta, negatiivisten tunteiden torjuminen ja välttely yleensä vain suurentavat ongelmia. Olisi myös helppo ajatella, että häpeän tunteet katoavat, kun opimme tarpeeksi taitaviksi - tosiasiassa häpeällä on kuitenkin hyvin harvoin mitään tekemistä oman taitotason kanssa. Ääntään häpeävät yhtälailla niin aloittelijat kuin ammattilaisetkin.
Häpeä on todella hankala tunne; se saa kehon voimakkaaseen stressitilaan ja pahimmillaan estää kokonaan tekemästä asioita, jotka muuten tuntuisivat tärkeiltä. Laulamisen kohdalla huomaamme usein, miten ääni meinaa jumittua kurkkuun ja hengitys lukkiutuu. Korkeiden sävelien laulaminen tuntuu mahdottomalta, eikä ääni yllättäen toimi ollenkaan niinkuin kotona harjoitellessa. Tunteelta tekee mieli juosta pakoon.
Kujala luettelee kirjassaan strategioita, joilla ihmiset välttelevät häpeän kokemista. Niitä voivat olla mm. häpeää aiheuttavien tilanteiden välttely, itsensä pienentäminen, piiloutuminen, hyökkäävä käytös, erilaisten sosiaalisten roolien takaa toimiminen, päteminen, hyväksynnän hakeminen toisilta ja itsensä tai toisten vähättely. Huomaan nämä kaikki strategiat paitsi itsessäni, myös monissa laulajissa, joiden kanssa olen työskennellyt.
Hankaliin tunteisiin taitaa aina päteä sama, inhottava fakta: niiden kanssa voi tulla toimeen vasta, kun ne uskaltaa kokea ja hyväksyä. Emilia Kujala on käyttänyt vertausta kotiin tulevista vierailijoista; tunteen voi ottaa vastaan kuin vähän epätoivotun kyläilijän: ystävällisesti ja vastaanottavaisesti, samalla tietäen, että kyllä se kohta lähtee. Kaikki tunteet ovat onneksi väliaikaisia, ja niiden kokeminen helpottuu, mitä tutummiksi ne tulevat.
Häpeän tullessa kylään, voimme siis ensimmäiseksi pyrkiä tunnistamaan sen: aha, terve, vanha tuttu häpeähän se siinä taas. Voidaan tiedostaa myös se, millaisia reaktioita häpeä meissä aiheuttaa. Syöttääkö mieli myrkyllisiä ajatuksia? Hikoaako kädet? Lukkiutuuko hengitys? Käykö keho ylikierroksilla? Tyypillisesti tuntemukset liittyvät kehomme taistele- / pakene- / jähmety -stressimekanismeihin.
Kyselin instagramissani kokemuksia lauluhäpeästä, ja eräs (aivan upeaääninen) laulaja avaa kokemuksiaan näin:
"Ai onko häpeää? Onko olemassa muuta tunnetta kun alkaa laulaa ihmisten edessä. :D Tai en tiedä, onko kyse enemmän häpeästä, vai riittämättömyyden tunteesta, tai onko näillä edes eroa? Mulle nää tunteet on olleet aina se suurin vuori ylittää. Näiden kanssa oppii ajan myötä olemaan ja kerta kerran jälkeen helpottaa, mutta silti esiintymistä varjostaa aina niin vahva tunne, että se alkaa vaikuttaa äänen tuottamiseen."
Kun alkaa tunnistaa, millaisia reaktioita häpeä itsessä aiheuttaa, on jo hieman helpompi elää häpeäntunteiden kanssa. Ehkä pikkuhiljaa voi jo tuntea, että joitain häpeän aiheuttamia reaktioita voi lievittää, tai on jopa mahdollisuus tietoisesti toimia toisin kuin tunnekuohu ehdottaisi. Joskus voi helpottaa jo pelkästään se, että sanoo ääneen että hävettää. Kehollisiin stressioireisiin ensihoitona voi toimia oman hengityksen syventäminen ja uloshengitysten rauhoittaminen.
Usein luulemme, että olemme häpeämme kanssa yksin - kuvittelemme, että toiset vain laulavat spontaanisti ja nauttivat esiintymisestä ilman häpeän häivääkään. Tosiasiassa saatamme vain olla aika taitavia oman häpeän peittelyssä. Voi olla, että koetaan jopa, että häpeän ilmaiseminen on hävettävää sinänsä. Muiden kokemuksia ei kuitenkaan voi koskaan tietää ulkoa käsin.
"Hyvänä esimerkkinä se, kun osallistuin aikanaan Voice of Finlandiin: yksikään tuoli ei kääntynyt ja mä tulin lavalta pois levein mahdollinen hymy naamalla. Juontaja tätä sitten ihmetteli, niin kerroin että se, että suoriuduin selkä suorana oli mulle suurin mahdollinen voitto tuossa vaiheessa. Kuitenkin jo kotimatkalla aloin tuntea häpeän tunteita siitä mun vedosta." Näin kertoo yllä mainittu laulaja, joka on uskomattoman taitavasti kulkenut kohti omia pelkoja ja osoittanut vielä julkisesti itselleen myötätuntoisia ajatuksia. Samaan aikaan tilanne on ulkopuolisista vaikuttanut varmasti paljon helpommalta kuin päänsisäiset kokemukset tosiasiassa ovat olleet.
Omalla kohdallani huomaan häpeän ensimmäisenä mieleni tuottamista myrkyllisistä ajatuksista: "olen liikaa tai liian vähän / kuulostan rumalta / luulen itsestäni liikoja / muut kannustavat minua pelkästään säälistä / olen muiden mielestä ihan liikaa esillä / minulla ei ole mitään kiinnostavaa annettavaa toisille". Jos pysähdyn kuuntelemaan ja analysoimaan näitä ajatuksia, huomaan aika pian olevani itseäni kohtaan kohtuuton. En ikinä puhuisi kenellekään toiselle noin rumasti, enkä usko, että kenellekään tekisi hyvää kuulla tuollaista perusteettoman ankaraa ja lyttäävää puhetta.
Rakastan Kujalan ajatusta, jonka mukaan tärkein lääke häpeään on myötätunto, niin itseä kuin toisia kohtaan. Kun huomaamme mielemme törkeät ajatukset, voimme kokeilla pysähtyä niiden äärelle ja kuunnella niitä. Ikäviin ajatuksiin voi silloin kokeilla suhtautua vaikka kuin johonkin nettifoorumin hölmöön huutelijaan - ne voi tiedostaa ja ehkä hyväksyäkin osaksi päänsisäistä puhetta, mutta samalla ymmärtää, etteivät ne ole totta.
Kujala puhuu oivaltavasti mielen medialukutaidosta, siis kriittisyydestä oman mielen tuottamia ajatuksia kohtaan. Rakastan tätä termiä, joka lempeällä tavalla etäännyttää meidät omista ajatuksistamme. Mieli tuottaa kaikenlaisia ajatuksia, emmekä voi sitä estää. Kuitenkin voimme päättää, miten suhtaudumme noihin ajatuksiin, ja otammeko niitä todesta.
Laulaminen on loistava keino oppia elämään omien häpeäntunteiden kanssa. Lauluhäpeää opinnäytetyössään tutkinut Iris Seesjärvi on rakentanut lauluhäpeän ympärille kokonaisen yhteisön blogialustoineen ja facebook-ryhmineen. Suosittelen lämpimästi tutustumaan Iriksen ajatuksiin hänen nettisivuillaan. Joskus oman häpeän hyväksymisessä helpottaa jo tieto siitä, että lauluhäpeä on hyvinkin yleinen ilmiö, emmekä kukaan ole häpeämme kanssa yksin, vaan kyse on myös kulttuurista, jota rakennamme laulamisen ympärille.
Itse toivoisin, että paitsi että löydämme yksilöllisiä välineitä oman lauluhäpeän kanssa työskentelylle, pyrkisimme myös yhdessä purkamaan asenteita ja rakenteita, jotka häpeää ruokkivat. Koulujen laulukokeet (jotka nykyään onneksi ovat hyvin harvinaisia!), joidenkin laulukilpailujen edelleen nöyryyttävä kulttuuri, somessa leviävät toisten laulutaitoa arvostelevat videot - ja ihan vain arkiset naureskelut vaikkapa oman lähipiirin "laulutaidottomuutta" kohtaan, ovat kaikki ilmiöitä, jotka ruokkivat häpeän kulttuuria. Tämän sijaan voitaisiin nähdä laulaminen perusinhimillisenä ilmaisun ja kommunikaation tapana, johon jokaisella ihmisellä on yhtälailla oikeus - ja jonka kautta voimme kokea tunnetasolla ihanaa yhteyttä toisiin ihmisiin. <3
Minua ei lähetetty kotiin ensimmäiseltä laulutunniltani Kööpenhaminassa, mutta kamppailin häpeän tunteiden kanssa koko kolmen vuoden opiskelujaksoni ajan. Vasta viimeisenä opiskeluvuonna aloin keskittyä omien laulutuntieni aikana muuhunkin kuin siihen, että selviäisin niiden läpi hengissä. Tukenani oli aivan ihana ja lämminhenkinen ryhmä opiskelijoita ja opettajat, jotka suhtautuvat jännitykseeni loputtoman myötätuntoisesti. Toisten ihmisten tuen ja myötätunnon merkitys on valtava, mutta lisäksi on myös itse uskallettava mennä pelkoja kohti ja opeteltava suhtautumaan omaan keskeneräisyyteensä myötätuntoisesti.
Ehkä juuri myötätunnon avulla voimme yhdessä tehdä tästä maailmasta taas hieman paremman paikan. 💖
(kuvat: Pixabay.com)
Kommentit
Lähetä kommentti