Viime aikoina olen jotenkin taas palannut opetuksessa ja musiikin tekemisessä siihen, mikä on oleellista. (Rakastamani) teknisen nörtteilyn sijaan olen ehdottanut oppilaille toistuvasti, että josko välillä keskityttäisiin tekstiin ja tulkintaan - minkä vuoksi olen päässyt todistamaan todella tunteikkaita ja voimakkaita hetkiä laulutunneilla, kuoroissa, ja vähän itsekin laulaessani.
Laulaminen ja äänen treenaaminen on aina tasapainottelua teknisen kikkailun ja tunteikkaan tulkinnan välillä. Ihannetapauksessa tekniikka valjastetaan palvelemaan tulkintaa, eli äänestä etsitään teknisillä työkaluilla lisää dynamiikkaa ja ilmaisuvoimaa, jota sitten käytetään, kun tahdotaan ilmaista suuria tunteita. Millään teknisillä välineillä ei kuitenkaan voida uskottavasti esittää tunteiden ilmaisua - sen aidon tunteen on oltava mukana, jos tahdotaan koskettaa kuulijaa tai saada jotain aidosti liikahtamaan itsessä.
Tulkintaan on monia hyviä työkaluja, kuten tekstin huolellinen läpikäyminen ja sen suuntaaminen esimerkiksi jollekin tärkeälle henkilölle. Yksi uskomattoman simppeli työkalu on kuitenkin osoittautunut viime aikoina aivan erityiseksi hitiksi: muistutus siitä, että rakastamme musiikkia.
On hirveän helppo hukkua perfektionismiin ja hioa teknisiä taitoja niin kovalla intohimolla, että koko syy laulamiseen unohtuu ja jää taka-alalle (väitän, että aika harva alkaa alunperin laulamaan vain ollakseen tosi taitava). Kun muistutamme itseämme siitä, miksi alunperin tahdoimme alkaa laulaa, muodostuu usein kuin automaattisesti voimakkaampi yhteys musiikkiin, tunteisiin ja tekstiin.
Tällä viikolla laulutunneilla on tirautettu muutama kyynelkin sen kunniaksi, että laulajat ovat päässeet voimakkaampaan kontaktiin omien tunteidensa kanssa. Tämä on ollut minulle vahva muistutus siitä, miksi teen työtäni - kun musiikin kanssa päästään todelliseen yhteyteen ja uskaltaudutaan ilmaisemaan tunteita omalla äänellä, sitä suurempaa ja vahvempaa kokemusta saa hakea.
Joten pro-vinkki seuraavaan kertaan, kun turhaudut omaan ääneesi: muista, että rakastat musiikkia.
kuvat: Pixabay
Laulaminen ja äänen treenaaminen on aina tasapainottelua teknisen kikkailun ja tunteikkaan tulkinnan välillä. Ihannetapauksessa tekniikka valjastetaan palvelemaan tulkintaa, eli äänestä etsitään teknisillä työkaluilla lisää dynamiikkaa ja ilmaisuvoimaa, jota sitten käytetään, kun tahdotaan ilmaista suuria tunteita. Millään teknisillä välineillä ei kuitenkaan voida uskottavasti esittää tunteiden ilmaisua - sen aidon tunteen on oltava mukana, jos tahdotaan koskettaa kuulijaa tai saada jotain aidosti liikahtamaan itsessä.
Tulkintaan on monia hyviä työkaluja, kuten tekstin huolellinen läpikäyminen ja sen suuntaaminen esimerkiksi jollekin tärkeälle henkilölle. Yksi uskomattoman simppeli työkalu on kuitenkin osoittautunut viime aikoina aivan erityiseksi hitiksi: muistutus siitä, että rakastamme musiikkia.
On hirveän helppo hukkua perfektionismiin ja hioa teknisiä taitoja niin kovalla intohimolla, että koko syy laulamiseen unohtuu ja jää taka-alalle (väitän, että aika harva alkaa alunperin laulamaan vain ollakseen tosi taitava). Kun muistutamme itseämme siitä, miksi alunperin tahdoimme alkaa laulaa, muodostuu usein kuin automaattisesti voimakkaampi yhteys musiikkiin, tunteisiin ja tekstiin.
Tällä viikolla laulutunneilla on tirautettu muutama kyynelkin sen kunniaksi, että laulajat ovat päässeet voimakkaampaan kontaktiin omien tunteidensa kanssa. Tämä on ollut minulle vahva muistutus siitä, miksi teen työtäni - kun musiikin kanssa päästään todelliseen yhteyteen ja uskaltaudutaan ilmaisemaan tunteita omalla äänellä, sitä suurempaa ja vahvempaa kokemusta saa hakea.
Joten pro-vinkki seuraavaan kertaan, kun turhaudut omaan ääneesi: muista, että rakastat musiikkia.
kuvat: Pixabay
Raija nää sun blogitekstit on ihan kultaa!
VastaaPoistaVoi kiitos ihanasta kommentista! Tuli tosi lämmin fiilis! <3
Poista