Hei sinä siellä! Siis sinä, joka luet tätä ja jolla oletettavasti on oma ääni. Tahdoin vain tulla kysymään, että tiesithän, että sinä olet syntynyt laulajaksi?
Olen aivan täydellisen kyllästynyt kulttuurissamme jyllääviin ajatusmalleihin, joiden mukaan laulaminen kuuluu vain harvoille ja valituille. Muiden ihmisten tehtävä on vain kuunnella ja ihailla vierestä, kun ammattilaiset taituroivat omalla äänellään. Omaa ääntä vertaillaan jatkuvasti toisiin ääniin, ja unohdetaan kokonaan, että laulaminen voi olla parhaimmillaan upea tapa tuntea yhteyttä toisiin - kommunikoida ja välittää tunteita, joiden ilmaisuun sanat eivät aina riitä.
Oletko huomannut, miten pienille lapsille puhutaan automaattisesti lässyttäen? Puheen intonaatio hyppii eri korkeuksilla kuin automaattisesti, kun suuntaat puheen lapselle - ja lapsi reagoi tällaiseen puheeseen tutkitusti voimakkaammin. Tätä "lässytystä" voidaan perustellusti pitää yhtenä laulamisen muotona; äänihuulet venyvät siinä aivan samaan tapaan kuin laulaessa. Lapsetkin käyttävät omaa ääntään leikkisästi ja joustavasti - kuuntele vaikka leikkipuistosta kantautuvaa äänten sekamelskaa tai vauvan jokeltelua.
Minulla on ollut ilo opettaa monia nuoria vanhempia ja isovanhempia, jotka kertovat laulavansa lapsilleen tai lapsenlapsilleen säännöllisesti. Lapset reagoivat lauluun yleensä voimakkaasti - hehän bongaavat puheestakin ensimmäisenä juuri rytmin ja melodian, ennen kuin oppivat ymmärtämään sanojen merkitystä. Kaikkiin meihin on sisäänrakennettu kyky kommunikoida musiikin keinoin.
Musiikissa on siis paljon sellaista, mikä on kaikille ihmisille täysin luontaista, ja suurimmalla osalla ihmisistä on vieläpä keho ja äänihuulet, joilla ääntä pystytään tuottamaan. Olemme harmi kyllä oppineet, että musiikki olisi jotain elämästä irrallista: sääntöviidakko, jota hallitakseen pitäisi ainakin osata nuotit ja harjoitella vuosikausia soitto- tai laulutaitoa. Mieluiten yksin, jossakin hämärässä ja äänieristetyssä huoneessa.
Vuosisatoja kehittynyt musiikkiperinteemme on luonut tietyt raamit sille, miten koemme musiikin - ja sitä kautta kasan sääntöjä, jotka koemme tarpeelliseksi, jotta musisointiin voisi osallistua. Vaikka rakastankin musiikkiperinnettämme ja taidolla tehtyä musiikkia, kaipaan samalla sellaista alkukantaista leirinuotiofiilistä, jossa säännöistä ei piitata ja äänen annetaan vapaasti virrata. Yhteistä tekemistä, johon kaikilla on lupa osallistua.
Itse näen musiikin hyvin kokonaisvaltaisena kokemuksena ja ennenkaikkea kommunikaation välineenä. Rakastan kyllä laulutekniikalla hifistelyä, mutta ajattelen myös, että millä vain äänellä ja ihan millä tahansa teknisillä taidoilla voi ja saa jo laulaa - vaikkei musiikista olisi minkäänlaista ymmärrystä.
Hävettääkö oma äänesi? Tai häpeätkö toisten puolesta? Mitäpä jos ajattelisitkin, että kyse on täysin luonnollisesta ilmaisun välineestä, joka kuuluu meille kaikille?
Toivoisin sydämestäni, että lopettaisimme omien ja toistemme äänien arvostelun ja keskittyisimme siihen, miten paljon jokainen voi omalla äänellään ilmaista. Juhlien yhteislauluissa emme keskittyisi omiin suorituspaineisiin tai nauraisi sille kovaääniselle sukulaiselle, joka ei pysy nuotissa - vaan nauttisimme yhteisestä kokemuksesta ja musiikin luomasta yhteyden tunteesta.
Avaisimme korvat ja ihastelisimme, millaisia ääniä tästä maailmasta löytyy:
rosoisia ja elämää nähneitä,
nuoria ja kirkkaita,
vahvoja ja voimakkaita,
herkkiä ja pehmeitä,
virtuoottisia ja taitavia,
tummia ja dramaattisia,
vaaleita ja heleitä,
vihaisia/ lempeitä / surullisia / iloisia / rakastavia / pelokkaita / hauraita / rohkeita...
Jokainen ääni on pohjimmiltaan kaunis ja ilmaisuvoimainen. Jokainen ihminen voi oppia laulamaan. Tarvitaan vain halu ilmaisuun ja se ensimmäinen, rohkea askel: että avaa suunsa ja alkaa laulaa.
Olen aivan täydellisen kyllästynyt kulttuurissamme jyllääviin ajatusmalleihin, joiden mukaan laulaminen kuuluu vain harvoille ja valituille. Muiden ihmisten tehtävä on vain kuunnella ja ihailla vierestä, kun ammattilaiset taituroivat omalla äänellään. Omaa ääntä vertaillaan jatkuvasti toisiin ääniin, ja unohdetaan kokonaan, että laulaminen voi olla parhaimmillaan upea tapa tuntea yhteyttä toisiin - kommunikoida ja välittää tunteita, joiden ilmaisuun sanat eivät aina riitä.
Oletko huomannut, miten pienille lapsille puhutaan automaattisesti lässyttäen? Puheen intonaatio hyppii eri korkeuksilla kuin automaattisesti, kun suuntaat puheen lapselle - ja lapsi reagoi tällaiseen puheeseen tutkitusti voimakkaammin. Tätä "lässytystä" voidaan perustellusti pitää yhtenä laulamisen muotona; äänihuulet venyvät siinä aivan samaan tapaan kuin laulaessa. Lapsetkin käyttävät omaa ääntään leikkisästi ja joustavasti - kuuntele vaikka leikkipuistosta kantautuvaa äänten sekamelskaa tai vauvan jokeltelua.
Minulla on ollut ilo opettaa monia nuoria vanhempia ja isovanhempia, jotka kertovat laulavansa lapsilleen tai lapsenlapsilleen säännöllisesti. Lapset reagoivat lauluun yleensä voimakkaasti - hehän bongaavat puheestakin ensimmäisenä juuri rytmin ja melodian, ennen kuin oppivat ymmärtämään sanojen merkitystä. Kaikkiin meihin on sisäänrakennettu kyky kommunikoida musiikin keinoin.
Musiikissa on siis paljon sellaista, mikä on kaikille ihmisille täysin luontaista, ja suurimmalla osalla ihmisistä on vieläpä keho ja äänihuulet, joilla ääntä pystytään tuottamaan. Olemme harmi kyllä oppineet, että musiikki olisi jotain elämästä irrallista: sääntöviidakko, jota hallitakseen pitäisi ainakin osata nuotit ja harjoitella vuosikausia soitto- tai laulutaitoa. Mieluiten yksin, jossakin hämärässä ja äänieristetyssä huoneessa.
Vuosisatoja kehittynyt musiikkiperinteemme on luonut tietyt raamit sille, miten koemme musiikin - ja sitä kautta kasan sääntöjä, jotka koemme tarpeelliseksi, jotta musisointiin voisi osallistua. Vaikka rakastankin musiikkiperinnettämme ja taidolla tehtyä musiikkia, kaipaan samalla sellaista alkukantaista leirinuotiofiilistä, jossa säännöistä ei piitata ja äänen annetaan vapaasti virrata. Yhteistä tekemistä, johon kaikilla on lupa osallistua.
Itse näen musiikin hyvin kokonaisvaltaisena kokemuksena ja ennenkaikkea kommunikaation välineenä. Rakastan kyllä laulutekniikalla hifistelyä, mutta ajattelen myös, että millä vain äänellä ja ihan millä tahansa teknisillä taidoilla voi ja saa jo laulaa - vaikkei musiikista olisi minkäänlaista ymmärrystä.
Hävettääkö oma äänesi? Tai häpeätkö toisten puolesta? Mitäpä jos ajattelisitkin, että kyse on täysin luonnollisesta ilmaisun välineestä, joka kuuluu meille kaikille?
Toivoisin sydämestäni, että lopettaisimme omien ja toistemme äänien arvostelun ja keskittyisimme siihen, miten paljon jokainen voi omalla äänellään ilmaista. Juhlien yhteislauluissa emme keskittyisi omiin suorituspaineisiin tai nauraisi sille kovaääniselle sukulaiselle, joka ei pysy nuotissa - vaan nauttisimme yhteisestä kokemuksesta ja musiikin luomasta yhteyden tunteesta.
Avaisimme korvat ja ihastelisimme, millaisia ääniä tästä maailmasta löytyy:
rosoisia ja elämää nähneitä,
nuoria ja kirkkaita,
vahvoja ja voimakkaita,
herkkiä ja pehmeitä,
virtuoottisia ja taitavia,
tummia ja dramaattisia,
vaaleita ja heleitä,
vihaisia/ lempeitä / surullisia / iloisia / rakastavia / pelokkaita / hauraita / rohkeita...
Jokainen ääni on pohjimmiltaan kaunis ja ilmaisuvoimainen. Jokainen ihminen voi oppia laulamaan. Tarvitaan vain halu ilmaisuun ja se ensimmäinen, rohkea askel: että avaa suunsa ja alkaa laulaa.
Kommentit
Lähetä kommentti