Siirry pääsisältöön

Apua, olenko liian äänekäs?

"Mulla on  ongelmana se, että olen liian kova-ääninen."
"Kaverit on kertoneet, että mun äänen kuulee juhlissa jo heti ovesta sisään astuessa."
"Mulla on ärsyttävän voimakas nauru."
"Mä pelkään, että mun laulaminen kuulostaa huutamiselta."
"Mua pelottaa ihan hirveästi laulaa näin kovaa."
"Enkö mä kuulosta ihan kauhealta?"
...
Olen miettinyt viime aikoina paljon omaan ääneen liittyvää häpeää. Sydäntä raastaa, kun kuulen työssäni yhä enemmän yllä olevia kommentteja. On ihan sama, millainen ihmisen tavallinen äänen volyymi on; jokainen ihminen tuntuu välillä pelkäävän olevansa liian äänekäs.

Olen itse toipuva hiljainen tyttö - tottunut antamaan muille tilaa, kuuntelemaan, harkitsemaan sanojani tarkasti ja puhumaan pehmeästi, etten olisi kenellekään liikaa. Koulussa kävin musiikkiluokat ja totuin laulamaan kuorossa niin, ettei oma ääneni erottuisi joukosta (vieläkin suututtaa, kun joskus kuulen opetettavan lapsille, ettei kenenkään ääni saisi kuulua läpi ja opetetaan sitä kautta lapset häpeämään omaa ääntään). Kuvittelin pitkään, ettei tällaisesta kuorotytöstä voisi tulla oikeaa laulajaa - kunnes opin, että omaa ääntä voi kehittää moneen suuntaan.

Suomalaisessa kulttuurissa elää harvinaisen vahvana normi, jonka mukaan joukosta ei saa erottua millään tavalla. Toisen äänekkyyttä tuntuu olevan sallittua kommentoida ja meillä hermostutaan helposti, jos joku pitää julkisella paikalla äänekkäästi hauskaa. Mitä vanhempi sukupolvi, sitä sitkeämmässä elää äänekkyyden tabu ja hiljaisuuden normi.

Äänenkäytön ammattilaisen näkökulmasta koko äänekkyyden termi ja siihen liittyvä negatiivinen tunnelataus tuntuvat lopulta ihan hassulta; onko terve, kantava ja voimakas äänenkäyttö todellakin meidän kulttuurissamme ongelma? En sano, että ihmisten tulisi olla koko ajan äänekkäämpiä; totta puhuen itsekin rakastan suomalaisten kykyä antaa toisille henkistä tilaa ja asettua kuuntelijan rooliin. Toivon kuitenkin, että voisimme olla vähän vähemmän tuomitsevia itseämme ja toisiamme kohtaan, jottei kenenkään tarvitsisi pelätä omaa ääntään.

Taitava äänenkäyttö ei ole vain voimakasta tai pehmeää, vaan ennen kaikkea dynaamista ja joustavaa. Omalla äänellä annetaan vuoroin tilaa muille ja otetaan oma paikka yhteisöissä, ilmaistaan vuoroin iloa /surua/ vihaa /rakkautta, motivoidaan, herätetään kiinnostusta, opetetaan, välitetään, vakuutetaan - luodaan mahdollisuuksia kuunnella ja tulla kuulluksi. Oma ääni voi toimia suurena voimavarana, kun opettelee käyttämään sitä dynaamisesti ja antaa kaikkien äänen puolien olla olemassa yhtä aikaa.

Nykyään omasta äänestäni löytyy myös voimakas puoli. En ole enää pelkästään hiljainen tyttö, vaan tarvittaessa myös vakuuttava ja jämäkkä. Kuten olen ennenkin kirjoittanut, voima omaan äänenkäyttöön on löytynyt vasta aika monien henkisten blokkien murruttua, toisin sanoen aika monen kyyneleen ja häpeäntunteen ylittämisen jälkeen. Voin jo sanoa, että rakastan omaa ääntäni kaikissa sävyissään - ja tätä samaa kokemusta toivoisin tähän maailmaan enemmän.

Onko siellä lukijoiden joukossa äänekkyydestään haukuttuja tai hiljaisen rooliin sopeutuneita? 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Onko laulutaidottomilla toivoa?

Laulutaidoton. Toivoton tapaus. Sävelkorvaton. Kauhean kuuloinen. Lahjaton. Varis. Tällaisin termein monet oppilaani ovat kuvailleet itseään ennen osallistumistaan ensimmäiselle laulutunnille tai -kurssille. (Pisteet rohkeudesta jokaiselle, joka on ylittänyt tuon kynnyksen ja tullut kumoamaan omia käsityksiään kanssani!) Myytti laulutaidosta synnynnäisenä lahjana elää kulttuurissamme sitkeästi, vaikka minä ja moni muu musiikkipedagogi yritämme innokkaasti kitkeä tätä käsitystä pois. Myytillä on pitkät juuret ja se ulottuu aikaan, jolloin laulupedagogiikka oli hyvin heikkoa ja tietoa ihmisäänen mekanismeista ei juuri ollut saatavilla. Aikaan, jolloin lapset työnnettiin laulamaan yksin luokan edessä, juuri siinä herkimmässä ikävaiheessa, jossa ääni kävi läpi suuria muutoksia. Mitään kunnollista opetusta laulamiseen ei tietysti tarjottu, mutta eteen lätkäistiin tuomio: sinun laulutaitosi on viisi, kaverin yhdeksän.  Moni laulukokeen lapsena läpikäynyt uskoo vielä vanhoillakin päivillään t

Mitä tehdä, kun laulaminen hävettää?

Seison ammattilaulajista koostuvan 11-henkisen kansainvälisen ryhmän edessä ensimmäistä kertaa. On ensimmäinen laulutuntini Kööpenhaminan Complete Vocal Institutessa. Olen jo etukäteen maalannut mieleeni tilanteen, jossa minut vedetään laulutunnin jälkeen sivummalle ja pehmeällä äänellä kerrotaan, miten opiskelijavalinnassa on tainnut tapahtua väärinymmärrys ja minut lähetetään kotiin heikon laulutaitoni vuoksi. Kaiken lisäksi opettajaksi juuri minun tunnilleni saapuu koko instituutin johtohahmo, Catherine Sadolin. Sadolin on lempeä ja loistava pedagogi, mutta minä kikatan koko tunnin hermostuneena kuin teinityttö, enkä saa ohjeista kiinni, kun päässäni pyörii pelkkiä myrkyttäviä ajatuksia: "Kohta minä varmasti paljastun ja minut lähetetään kotiin täältä."  Kun käyn tuota viiden vuoden takaista kokemusta jälkikäteen läpi, rintakehässä tuntuu edelleen se sama puristava tunne. Hengitys meinaa pysähtyä ja tahdon paeta tai piiloutua. Häpeä kietoo syliinsä niin vahvasti, että tunn

Tiesithän, että olet syntynyt laulajaksi?

Hei sinä siellä! Siis sinä, joka luet tätä ja jolla oletettavasti on oma ääni. Tahdoin vain tulla kysymään, että tiesithän, että sinä olet syntynyt laulajaksi? Olen aivan täydellisen kyllästynyt kulttuurissamme jyllääviin ajatusmalleihin, joiden mukaan laulaminen kuuluu vain harvoille ja valituille. Muiden ihmisten tehtävä on vain kuunnella ja ihailla vierestä, kun ammattilaiset taituroivat omalla äänellään. Omaa ääntä vertaillaan jatkuvasti toisiin ääniin, ja unohdetaan kokonaan, että laulaminen voi olla parhaimmillaan upea tapa tuntea yhteyttä toisiin - kommunikoida ja välittää tunteita, joiden ilmaisuun sanat eivät aina riitä. Oletko huomannut, miten pienille lapsille puhutaan automaattisesti lässyttäen? Puheen intonaatio hyppii eri korkeuksilla kuin automaattisesti, kun suuntaat puheen lapselle - ja lapsi reagoi tällaiseen puheeseen tutkitusti voimakkaammin. Tätä "lässytystä" voidaan perustellusti pitää yhtenä laulamisen muotona; äänihuulet venyvät siinä aivan samaan