Törmään siihen jatkuvasti niin henkilökohtaisella tasolla kuin oppilaiden kanssa työskennellessäni:
Monille laulaminen on niin pelottavaa, ettei sitä koskaan edes uskalleta aloittaa, tai sitä harrastetaan korkeintaan humalassa tai yksin kotona.
Mutta tiedättekö mitä; juuri siksi se kannattaa.
CVT-opintojeni aikana olen vuodattanut muutaman lammikollisen kyyneliä. Usein syynä on ollut epäonnistumisen pelko ja siihen liittyvä häpeä, toisinaan jokin omassa identiteetissäni ja tavassani olla on nytkähtänyt niin rajusti, että se on nostanut tunteet pintaan. Välillä kyyneliä on vuodatettu ilosta ja helpotuksesta, toisinaan liikutuksesta ja uskalluksesta avata omaa sydäntä muiden ihmisten edessä. Monta kertaa olen myös itkenyt myötätunnosta kurssikavereita kohtaan - jotka hekin ovat vuodattaneet aika monta kyyneltä tämän muutaman vuoden aikana.
Kyynelistä kirjoittaminen naurattaa; olen luonteeltani aikamoinen herkkis. Mutta samalla tiedän, että tämä kyynelkanavien avautuminen kertoo jostain paljon suuremmasta muutoksesta. Jos jossain elämäni osa-alueella olen saanut käsitellä syvimpiä häpeäntunteitani, perfektionismiani ja miellyttämisenhaluani, niin suurin koulu on tainnut olla tämä laulukoulu. Jotkut ystävistäni ovat nähneet, miten valtavan hyvää tämä muutaman vuoden opiskelu on tehnyt minulle - ja huomaan sen itsekin.
Tuntuu, että se, että olen oppinut laulamaan paljon paremmin kuin ennen, on sivuseikka siihen verrattuna, mitä olen oppinut laulamisen kautta itsestäni. Olen samaan aikaan herkempi ja vahvempi, avoimempi ja rohkeampi, määrätietoisempi ja nöyrempi, rakastavampi ja parempi elämään hetkessä.
Olemme jakaneet opiskelukaverieni kanssa paljon kokemuksia laulamiseen liittyvistä peloista. On helpottavaa (ja samalla tietysti myös kamalaa) huomata, että en ole pelkojeni kanssa yksin. Kaikki ammattilaulajatkin kärsivät laulamiseen liittyvistä peloista, jopa ne kokeneimmatkin esiintyjät, suuriäänisimmät tähdet ja suvereenit lavapersoonat.
Mikä sitten ajaa ihmiset laulamaan ja kulkemaan kohti pelkojaan? Sanoisin, että juuri näiden pelkojen takana piilee laulamisen ydin; sydämen avaaminen, uskallus kohdata omat tunteet ja luoda yhteyttä toisiin ihmisiin paljon sanoja vahvemmalla tavalla. Ja uskallus kohdata oman persoonan eri puolet, oman äänen herkkyys, joustavuus, voimakkuus ja vahvuus. Tietysti isona syynä laulamiseen on myös itse musiikki - se vielä itsellenikin selittämätön fiilis musiikin luomasta flow-tilasta ja hetkeen katoamisesta.
Oli pelkosi ydin mikä tahansa, tahdon sanoa sinulle, että sen kohtaaminen ja ylittäminen kannattaa. Koska laulaminen on, paitsi pelottavaa, myös ihanaa, vapauttavaa, voimauttavaa, hauskaa, kivaa ja yksi parhaista asioista, joita elämässä voi tehdä. Minä, jos joku, tiedän sen.
Laulaminen on pelottavaa.
Se on välillä niin pelottavaa, että se saa itkemään ja murtumaan. Toisinaan se saa tuntemaan musertavaa häpeää, toisinaan se lyö itseluottamuksen pohjamutiin. Joskus se nostaa pintaan tunteita, joiden välttelyyn ja peittelyyn on käytetty lukematon määrä minuutteja, selviytymisstrategioita ja energiaa.Monille laulaminen on niin pelottavaa, ettei sitä koskaan edes uskalleta aloittaa, tai sitä harrastetaan korkeintaan humalassa tai yksin kotona.
Mutta tiedättekö mitä; juuri siksi se kannattaa.
CVT-opintojeni aikana olen vuodattanut muutaman lammikollisen kyyneliä. Usein syynä on ollut epäonnistumisen pelko ja siihen liittyvä häpeä, toisinaan jokin omassa identiteetissäni ja tavassani olla on nytkähtänyt niin rajusti, että se on nostanut tunteet pintaan. Välillä kyyneliä on vuodatettu ilosta ja helpotuksesta, toisinaan liikutuksesta ja uskalluksesta avata omaa sydäntä muiden ihmisten edessä. Monta kertaa olen myös itkenyt myötätunnosta kurssikavereita kohtaan - jotka hekin ovat vuodattaneet aika monta kyyneltä tämän muutaman vuoden aikana.
Kyynelistä kirjoittaminen naurattaa; olen luonteeltani aikamoinen herkkis. Mutta samalla tiedän, että tämä kyynelkanavien avautuminen kertoo jostain paljon suuremmasta muutoksesta. Jos jossain elämäni osa-alueella olen saanut käsitellä syvimpiä häpeäntunteitani, perfektionismiani ja miellyttämisenhaluani, niin suurin koulu on tainnut olla tämä laulukoulu. Jotkut ystävistäni ovat nähneet, miten valtavan hyvää tämä muutaman vuoden opiskelu on tehnyt minulle - ja huomaan sen itsekin.
Tuntuu, että se, että olen oppinut laulamaan paljon paremmin kuin ennen, on sivuseikka siihen verrattuna, mitä olen oppinut laulamisen kautta itsestäni. Olen samaan aikaan herkempi ja vahvempi, avoimempi ja rohkeampi, määrätietoisempi ja nöyrempi, rakastavampi ja parempi elämään hetkessä.
Olemme jakaneet opiskelukaverieni kanssa paljon kokemuksia laulamiseen liittyvistä peloista. On helpottavaa (ja samalla tietysti myös kamalaa) huomata, että en ole pelkojeni kanssa yksin. Kaikki ammattilaulajatkin kärsivät laulamiseen liittyvistä peloista, jopa ne kokeneimmatkin esiintyjät, suuriäänisimmät tähdet ja suvereenit lavapersoonat.
Mikä sitten ajaa ihmiset laulamaan ja kulkemaan kohti pelkojaan? Sanoisin, että juuri näiden pelkojen takana piilee laulamisen ydin; sydämen avaaminen, uskallus kohdata omat tunteet ja luoda yhteyttä toisiin ihmisiin paljon sanoja vahvemmalla tavalla. Ja uskallus kohdata oman persoonan eri puolet, oman äänen herkkyys, joustavuus, voimakkuus ja vahvuus. Tietysti isona syynä laulamiseen on myös itse musiikki - se vielä itsellenikin selittämätön fiilis musiikin luomasta flow-tilasta ja hetkeen katoamisesta.
Oli pelkosi ydin mikä tahansa, tahdon sanoa sinulle, että sen kohtaaminen ja ylittäminen kannattaa. Koska laulaminen on, paitsi pelottavaa, myös ihanaa, vapauttavaa, voimauttavaa, hauskaa, kivaa ja yksi parhaista asioista, joita elämässä voi tehdä. Minä, jos joku, tiedän sen.
Kommentit
Lähetä kommentti