Siirry pääsisältöön

Kun laulaminen pelottaa

Törmään siihen jatkuvasti niin henkilökohtaisella tasolla kuin oppilaiden kanssa työskennellessäni:

Laulaminen on pelottavaa.

Se on välillä niin pelottavaa, että se saa itkemään ja murtumaan. Toisinaan se saa tuntemaan musertavaa häpeää, toisinaan se lyö itseluottamuksen pohjamutiin. Joskus se nostaa pintaan tunteita, joiden välttelyyn ja peittelyyn on käytetty lukematon määrä minuutteja, selviytymisstrategioita ja energiaa.

Monille laulaminen on niin pelottavaa, ettei sitä koskaan edes uskalleta aloittaa, tai sitä harrastetaan korkeintaan humalassa tai yksin kotona.

Mutta tiedättekö mitä; juuri siksi se kannattaa.

CVT-opintojeni aikana olen vuodattanut muutaman lammikollisen kyyneliä. Usein syynä on ollut epäonnistumisen pelko ja siihen liittyvä häpeä, toisinaan jokin omassa identiteetissäni ja tavassani olla on nytkähtänyt niin rajusti, että se on nostanut tunteet pintaan. Välillä kyyneliä on vuodatettu ilosta ja helpotuksesta, toisinaan liikutuksesta ja uskalluksesta avata omaa sydäntä muiden ihmisten edessä. Monta kertaa olen myös itkenyt myötätunnosta kurssikavereita kohtaan - jotka hekin ovat vuodattaneet aika monta kyyneltä tämän muutaman vuoden aikana.

Kyynelistä kirjoittaminen naurattaa; olen luonteeltani aikamoinen herkkis. Mutta samalla tiedän, että tämä kyynelkanavien avautuminen kertoo jostain paljon suuremmasta muutoksesta. Jos jossain elämäni osa-alueella olen saanut käsitellä syvimpiä häpeäntunteitani, perfektionismiani ja miellyttämisenhaluani, niin suurin koulu on tainnut olla tämä laulukoulu. Jotkut ystävistäni ovat nähneet, miten valtavan hyvää tämä muutaman vuoden opiskelu on tehnyt minulle - ja huomaan sen itsekin.

Tuntuu, että se, että olen oppinut laulamaan paljon paremmin kuin ennen, on sivuseikka siihen verrattuna, mitä olen oppinut laulamisen kautta itsestäni. Olen samaan aikaan herkempi ja vahvempi, avoimempi ja rohkeampi, määrätietoisempi ja nöyrempi, rakastavampi ja parempi elämään hetkessä.
Olemme jakaneet opiskelukaverieni kanssa paljon kokemuksia laulamiseen liittyvistä peloista. On helpottavaa (ja samalla tietysti myös kamalaa) huomata, että en ole pelkojeni kanssa yksin. Kaikki ammattilaulajatkin kärsivät laulamiseen liittyvistä peloista, jopa ne kokeneimmatkin esiintyjät, suuriäänisimmät tähdet ja suvereenit lavapersoonat.

Mikä sitten ajaa ihmiset laulamaan ja kulkemaan kohti pelkojaan? Sanoisin, että juuri näiden pelkojen takana piilee laulamisen ydin; sydämen avaaminen, uskallus kohdata omat tunteet ja luoda yhteyttä toisiin ihmisiin paljon sanoja vahvemmalla tavalla. Ja uskallus kohdata oman persoonan eri puolet, oman äänen herkkyys, joustavuus, voimakkuus ja vahvuus. Tietysti isona syynä laulamiseen on myös itse musiikki - se vielä itsellenikin selittämätön fiilis musiikin luomasta flow-tilasta ja hetkeen katoamisesta.

Oli pelkosi ydin mikä tahansa, tahdon sanoa sinulle, että sen kohtaaminen ja ylittäminen kannattaa. Koska laulaminen on, paitsi pelottavaa, myös ihanaa, vapauttavaa, voimauttavaa, hauskaa, kivaa ja yksi parhaista asioista, joita elämässä voi tehdä. Minä, jos joku, tiedän sen.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Onko laulutaidottomilla toivoa?

Laulutaidoton. Toivoton tapaus. Sävelkorvaton. Kauhean kuuloinen. Lahjaton. Varis. Tällaisin termein monet oppilaani ovat kuvailleet itseään ennen osallistumistaan ensimmäiselle laulutunnille tai -kurssille. (Pisteet rohkeudesta jokaiselle, joka on ylittänyt tuon kynnyksen ja tullut kumoamaan omia käsityksiään kanssani!) Myytti laulutaidosta synnynnäisenä lahjana elää kulttuurissamme sitkeästi, vaikka minä ja moni muu musiikkipedagogi yritämme innokkaasti kitkeä tätä käsitystä pois. Myytillä on pitkät juuret ja se ulottuu aikaan, jolloin laulupedagogiikka oli hyvin heikkoa ja tietoa ihmisäänen mekanismeista ei juuri ollut saatavilla. Aikaan, jolloin lapset työnnettiin laulamaan yksin luokan edessä, juuri siinä herkimmässä ikävaiheessa, jossa ääni kävi läpi suuria muutoksia. Mitään kunnollista opetusta laulamiseen ei tietysti tarjottu, mutta eteen lätkäistiin tuomio: sinun laulutaitosi on viisi, kaverin yhdeksän.  Moni laulukokeen lapsena läpikäynyt uskoo vielä vanhoillakin päivillään t

Mitä tehdä, kun laulaminen hävettää?

Seison ammattilaulajista koostuvan 11-henkisen kansainvälisen ryhmän edessä ensimmäistä kertaa. On ensimmäinen laulutuntini Kööpenhaminan Complete Vocal Institutessa. Olen jo etukäteen maalannut mieleeni tilanteen, jossa minut vedetään laulutunnin jälkeen sivummalle ja pehmeällä äänellä kerrotaan, miten opiskelijavalinnassa on tainnut tapahtua väärinymmärrys ja minut lähetetään kotiin heikon laulutaitoni vuoksi. Kaiken lisäksi opettajaksi juuri minun tunnilleni saapuu koko instituutin johtohahmo, Catherine Sadolin. Sadolin on lempeä ja loistava pedagogi, mutta minä kikatan koko tunnin hermostuneena kuin teinityttö, enkä saa ohjeista kiinni, kun päässäni pyörii pelkkiä myrkyttäviä ajatuksia: "Kohta minä varmasti paljastun ja minut lähetetään kotiin täältä."  Kun käyn tuota viiden vuoden takaista kokemusta jälkikäteen läpi, rintakehässä tuntuu edelleen se sama puristava tunne. Hengitys meinaa pysähtyä ja tahdon paeta tai piiloutua. Häpeä kietoo syliinsä niin vahvasti, että tunn

Tiesithän, että olet syntynyt laulajaksi?

Hei sinä siellä! Siis sinä, joka luet tätä ja jolla oletettavasti on oma ääni. Tahdoin vain tulla kysymään, että tiesithän, että sinä olet syntynyt laulajaksi? Olen aivan täydellisen kyllästynyt kulttuurissamme jyllääviin ajatusmalleihin, joiden mukaan laulaminen kuuluu vain harvoille ja valituille. Muiden ihmisten tehtävä on vain kuunnella ja ihailla vierestä, kun ammattilaiset taituroivat omalla äänellään. Omaa ääntä vertaillaan jatkuvasti toisiin ääniin, ja unohdetaan kokonaan, että laulaminen voi olla parhaimmillaan upea tapa tuntea yhteyttä toisiin - kommunikoida ja välittää tunteita, joiden ilmaisuun sanat eivät aina riitä. Oletko huomannut, miten pienille lapsille puhutaan automaattisesti lässyttäen? Puheen intonaatio hyppii eri korkeuksilla kuin automaattisesti, kun suuntaat puheen lapselle - ja lapsi reagoi tällaiseen puheeseen tutkitusti voimakkaammin. Tätä "lässytystä" voidaan perustellusti pitää yhtenä laulamisen muotona; äänihuulet venyvät siinä aivan samaan