Mitä laulaminen on opettanut minulle armollisuudesta

Minulla on ollut tapana olla aika ankara itselleni. Ankaruus on valinnut itselleen ovelasti erilaisia kohteita; mm. keho, ääni ja mieli ovat saaneet siitä osansa eri aikoina. Juuri kun olen oppinut eroon ankaruudesta yhdellä elämän alueella, se on nostanut päätään jossain muualla.

Laulamisen kautta olen päässyt aivan uudella tavalla kiinni siihen, mitä on olla itselleen armollinen ja miten omaan keskeneräisyyteen voi suhtautua lempeästi. Itsekriittisyys on nimittäin usein edistymisin pahin vihollinen; jos virheitä ja epätäydellisyyttä pelätessään sulkeutuu ja jännittyy, mikään ei yllättäen suju. Ollessa auki omille tunteille ja vapautuessa oman mielen asettamista rajoituksista laulaminen taas sujuu helpommin ja koskettaa kuulijaansakin enemmän.



Opinnoissani Köpiksen Complete Vocal Institutessa on ollut jatkuvasti mielettömän hieno ilmapiiri. Laulutunnit pidetään mestarikurssityyppisesti ryhmän edessä, jolloin kaikilla on mahdollisuus oppia toisiltaan ja olla mukana kannustamassa ja tukemassa. Tämä on ollut valtava voimavara itselleni; vaikka laulutunnit taitavien laulajien edessä ovat olleet jännittäviä, olen saanut opiskelukavereiltani ja opettajiltani uskomattoman paljon tukea ja mahdollisuuden olla julkisesti keskeneräinen. Ei ole helppoa mennä ihmisten eteen harjoittelemaan juuri niitä asioita, joita ei itse osaa, mutta ajan myötä siitä on tullut helpompaa - ja mikä parasta, se on tuonut armollisuutta ja keskeneräisyyden sietämistä myös muuhun elämääni.

Laulaminen on loistava tapa työstää omaan keskeneräisyyttään ja virheiden pelkoaan. Oma ääni antaa välittömästi palautetta, kun keho on jännittynyt ja itsekritiikki nostaa päätään. Silloin ei auta ankaruus ja kovempi yrittäminen vaan rentoutuminen ja omien lukkojen lempeä availeminen. Hienointa on, jos mukana on muita ihmisiä, kuten ystäviä, kurssikavereita tai kannustavia opettajia.